Sairaalassa ajattelin, että haluan unohtaa kaiken mahdollisimman pian, emmekä halua pitää Jempulle mitään hautajaisia. Muutaman päivän asioita mietittyäni tajusin kuitenkin, että ei meidän poikamme unohdu sen nopeammin, vaikkei hänelle pidettäisi muistotilaisuutta. Ja toisaalta minulle tuli pahamieli ja huonoäitisyndrooma, kun olin edes ajatellut, ettei hänen muistokseen järjestettäisi mitään "juhlaa".

Klo 13.30 menimme Hyvinkään sairaalan kappeliin, jossa meitä odotti pienen pieni arkku. Heti arkun nähtyäni kyyneleet ryöppysivät silmistäni. Halusin kuitenkin vielä nähdä pienen enkelipoikamme ennen kuin arkku suljettaisiin.

Hän oli todella muovisen näköinen ja muistutti enemmän nukkea kuin vauvaa. Sillä hetkellä itkuni tyrehtyikin. Tajusin, että hän on nyt kuollut eikä mikään tuo häntä takaisin. Koko automatkan sairaalankappeliin surin sitä, ettei minulla ollut mitään lelua laittaa arkkuun mukaan, mutta siinä hetkessä tajusin myös, ettei hän mitään leluja tarvitsekaan (kuulostaapa kamalan kylmältä noin kirjotettuna :(  ).

Ei auta muu kuin kääntää katseet tulevaisuuteen.

Sairaalapastori puhui tilaisuudessa kauniisti ja hänen sanansa lohduttivat suuresti.