Tänään oli np-ultra. Ajomatkalla jännitti ja tärisytti ihan älyttömästi aina kun näin sairaalan opasteet ja tuli mieleen, että mihin ollaan menossa. Sairaalan mäkeä ylös ajaettaessa tuli elävästi mieleen kuinka ajettiin sairaalan kappeliin Jempun muistotilaisuuteen. 
Parkkipaikalla J sanoi molempien ajatukset ääneen: "Entäs jos siellä ei ookaan elämää". Urheasti kävelin äitiyspolille sisään itkua nieleskellen... menin vessaan ja siellä sitten hanat aukes, sillä mieleeni muistui kuinka istuin siellä viime kerralla, eikä itkusta meinannu tulla loppua. Mietin taas, että tuleeko tästä raskaudesta mitään tai siis pystynkö pitämään itteni loppuun asti kasassa...
 
Päästiin nopsaan sisään tutkimushuoneeseen ja istuin tuoliin silmät kyyneleitä valuen. Kätilö kommentoi jotain, että nyt itkettää. Vastasin, että tulee vähän huonoja muistoja mieleen. Olihan se jo papereista nähny mitä meille oli käyny (ja hoitihan se mua yhtenä iltana synnytyksen jälkeen, mut eipä se taida muistaa sitä yhtä hyvin kuin minä...). Tärisevin jaloin kävin lavitsalle makaamaan ja rukoilin, että "ole elossa, ole elossa". Ja niinhän siellä pikkunen sydän sykki. Sitten jo itketti pelkästä helpotuksesta. Kätilö oli tosi asiantunteva ja ultras tosi tarkkaan ja kertoi kaiken olevan kunnossa. :) Vähän mua kyllä ihmetytti kun hän joutui vähän väliä tönimään vauvaa, että se oli liikkunut. Kaikki mitat vastas viikkoja, joten la pysyy 7.1.2008. Itku väistyi ilon tieltä ja sydänkin alkoi taas sykkimään tasaseen tahtiin. J:kin mua taputteli innoissaan ja senkin naama oli yhtä hymyä.
 
Seuraavan ultran tekeekin sitten erikoislääkäri viikolla 20+2 ja kätilö epäili, että sen jälkeen tulee käyntejä Hyvinkäälle kuukauden välein. J jo taas kyseli sukupuolta.. heh. Se ei usko, kun sanon, että se on tyttö ! ;)
 
Nyt on niin hyvä mieli ja onni tästä raskaudesta. Tekee mieli kuuluttaa koko maailmalle !!!! Äitiysvaatteita etin netistä innolla... On jo omat housut alkanu puristamaan. :S