Keskiviikko aamuna heräsin kellon soittoon pirteänä. Olin varma, että tänään olisi se päivä, kun synnytys käynnistetään ja me saamme vauvan !!! Raskaus oli nimittäin edennyt viikoille 41+3 ja oli ensimmäisen yliaikaiskontrollin aika. Jännitys väreili vatsassa, kun pakkasin vielä hammasharjan sairaalakassiin kantoliinan, vauvan pehmolelun, ristikkolehden ym. tavaroiden joukkoon. Mieheni oli vapaalla ja heitti minut Hyvinkään sairaalaan puoli yhdeksäksi. Nousin autosta ja huikkasin J:lle ja Matulle jännittyneet heit ja olin varma, että olisimme pian neli-henkinen perhe.

Äitiyspolilla jouduin ensin paperihommiin ja pissasin purkkiin, jonka jälkeen minut laitettiin käyrälle. Kätilöopiskelija ei meinannut saada vauvan sydänääniä kuulumaan kunnolla, äänet heikkenivät välillä kuin vauva olisi mennyt karkuun. Pian kätilö tuli paikalle ja hieman huolissani kysyin, että ollaanko siellä mahassa hengissä ja sain myöntävän vastauksen ja kätilö saikin siirrettyä doplerin niin, että paperille piirtyi hieno sydänkäyrä.

Hetken kuluttua lääkäri kutsui minut sisään huoneeseensa ja kokeili ensimmäiseksi kohdunsuun. Kaula oli hävinnyt kokonaan ja kohdunsuukin oli jo 2cm auki, mahtava juttu ! Lääkäri sanoi, että synnytys on lähtenyt hienosti käyntiin, että ei ruveta käynnistelemään sitä, kun olisi parempi, että se käynnistyisi kunnolla itsekseen. Höh, ajattelin mielessäni, sillä vauva olisi ollut jo niin tervetullut.

Sitten lääkäri alkoi ultraamaan. Pitkän aikaa hiljaisena monitoria katseltuaan hän sanoi huoneessa olevalle kätilölle, että pyydä ylilääkäri tänne. Siinä vaiheessa huolestuin, että mistä on kyse, mutta rauhoittelin itseäni, että äskenhän vauvan sydänäänet kuuluivat, kyllä se ainakin hengissä on. Hiljaisuus jatkui, kunnes lääkäri sanoi, että ei näe sydämensykkeitä ultrassa. Pelästyin hiukan ja aloin selittämään, että äskenhän ne kuuluivat ! Ja sillä hetkellä olin aivan varma, että käyrässä ollessani olin tuntenut joitain liikkeitäkin. Rauhoittelin itseäni, että kunhan ylilääkäri saataisiin paikalle hän löytäisi ne sykkeet. Tovin odottelun jälkeen ylilääkäri saapui ja hetken monitoria katseltuaan sanoi "olen pahoillani, mutta meillä on ikävää kerrottavaa, vauvan sydän ei syki enää." Tuntui kuin olisi seinään törmännyt. Heti ensimmäisenä iski tajuntaan, että tätä ei voi tapahtua minulle ! Tää ei voi olla totta ! Miten yhdellä lauseella voikaan saada niin paljon surua aikaan.

Lääkärit ja kätilö ihmettelivät kuinka sydänäänet olivat kuitenkin piirtyneet käyrälle, syykin selvisi pian, kun minulta otettiin verenpaine.. Pulssini huiteli 140:ssä ! Kone oli siis "luullut" minun sykettä vauvan sykkeeksi.

Kysyin ensimmäiseksi lääkäriltä, että pitääkö minun synnyttää vauva alateitse ja hän vastasi, että se on yleinen kysymys tässä tilanteessa ja he kyllä suosittelevat sitä jatkon kannalta. Mm. toipuminen on nopeampaa kuin leikkauksesta ja leikkauksissa on aina omat riskinsä. Sanoin sitten, että haluan sen heti pois ja lääkärit sanoivat, että synnytys on jo niin pitkällä, että käynnistetään se puhkaisemalla kalvot. Kun lääkäri ja kätilö rupesivat hoitamaan asioita eteenpäin menin toiseen huoneeseen soittamaan miehelleni.

Soitinkin ensin vahingossa äidilleni ja sanoin, että "oho, soitinkin sulle.. J:lle mun piti soittaa." Äiti sanoi ok ja oli jo sanomassa moi, kun jatkoin, että "se vauva on kuollut" ja sen jälkeen sanoin "moi" ja suljin puhelimen. Seuraavaksi soitin J:lle, joka vastasi iloisena puhelimeen "Noo ?" sydäntä riipaisi kertoa suru-uutiset. Sanoin J:lle, että hänen pitäisi tulla mahdollisimman nopeasti sairaalaan ja kysyä jos voisi viedä Matiaksen vanhemmilleen hoitoon. Kolmanneksi soitin vielä mammalle, joka oli jo kovasti odotellut 14. lastenlastenlastaan ja soitellut minulle usein loppuraskaudessa ja kysellyt vointiani. Olin niin sokissa, että sanat vain putoilivat suustani rauhalliseen tahtiin. Samalta seisomalta lähetin myös tekstiviestillä suru-uutiset muutamalle kaverille. Mielessäni väreili kuitenkin koko ajan toivo, että vauva olisikin vielä hengissä ja ultrassa olisi jotain vikaa.

Seuraavaksi minut ohjattiin synnytyssaliin ja sain sairaalan vaatteet päälleni. Huoneeseen minut ohjasi tosi mukava kätilö, joka oli koko ajan pirteä ja iloinen. Kävin sängylle odottelemaan J:tä ja mietin miten tämä voi olla mahdollista ! Ei ollut muutakaan tekemistä, niin aloin taas kirjoittelemaan tekstiviestejä ja soittelemaan kavereille. J:n tulo kesti yllättävän kauan ja aloin jo huolestua, ettei vain hänellekin ole käynyt jotain !! No, vihdoin rakas mieheni saapui eikä minun onneksi tarvinnut olla enää yksin.

Yhdentoista aikaan kätilö puhkaisi kalvot ja ruskeaa lapsivettä alkoi valumaan. Ihmettelin lapsiveden väriä ja kätilö kertoi sen johtuvan siitä, kun vauva on kakannut hätäkakat ja ollut sen jälkeen kuolleena mahassa jo jonkun aikaa, niin väri oli siinä ajassa muuttunut vihreästä ruskeaksi. Siinä vaiheessa kuoli kaikki toivo, asia oli sillä selvä. Mietin itsekseni, että miten monta päivää vauva oli ollut kuolleena ja miten en ollut huomannut mitään ! Olihan vauva kyllä ollut hiljainen, mutta en osannut ajatella, että sillä olisi joku hätänä. Onhan loppu vaiheessa liikkumatilakin mahassa jo todella vähissä.

Sitten alkoi odottelu... makoilin välillä sängyllä ja välillä ravasin ympäri huonetta, että supistukset lähtisivät kunnolla käyntiin ja kaikki olisi nopeasti ohi ! Sain onneksi pitää kännykkää auki huoneessa ja se piippailikin monen monta kertaa päivän aikana. Oli ihana tietää, etten ollut yksin, vaan minulla oli ystäviä, jotka olivat tukenani maailman kamalimmalla hetkellä !

Odottaminen oli tuskaista ja kun yhteen mennessä ei juuri mitään ollut tapahtunut kätilö laittoi minut tippaan ja suoniini virtasi tasaiseen tahtiin supistuksia lisäävää ainetta. Aika pian supistukset alkoivatkin napakoitumaan ja minulla oli koko ajan mielessä, että olisipa kaikki nyt äkkiä ohi ! Kätilökin oli luvannut, että jos vauva syntyisi ennen iltaa pääsisin vielä samana päivänä kotiin ihanan Matiaksen luokse !!! Ravailin ympäri huonetta ja samalla puimme Joonan kanssa asioita... miksi meille kävi näin ?!? Aika ajoin unohdimme kuitenkin missä olimme ja jutustelimme ihan tavallisiakin asioita. Kätilö kävi luonamme tasaisin väliajoin ja oli aina ihanan pirteä ja kannustava. Toisinaan hänen iloisuutensa kuitenkin häiritsi ! Miten hän pystyi olemaan sellainen, kun me olimme niin kamalan asian edessä !!!

Puoli kolmen aikaan sanoin, että alkaa tekemään jo kipeää ja anestasialääkärin voi hälyyttää valmiustilaan. Kolmelta hän saapuikin antamaan minulle epiduraalin. Ennen piikin antamista hän sanoi, että tämä voi vähän sattua. Vastasin siihen, tylymmin kuin oli aikomus, että niin tämäkin !!!!! Lääkäri meni vähän hämilleen ja esitti pahoittelunsa. Epiduraali toi taas helpotuksen ja kivut loppuivat. Olo alkoi olla kärsimätön ja vilkuilin koko ajan kelloa ja olin huolissani pääsisinkö sittenkään sinä iltana kotiin !

Jossain vaiheessa J keksi laittaa radion päälle ja kuuntelimme Suomen olympialätkäpeliä ruotsin kanavalta, siinä kun oli sopivasti aikaa vähän opiskellakin ! Pakko oli välillä heittää huumoriakin, sillä ei sitä olisi muuten kestänyt.

Vähän ennen viittä epiduraalin vaikutus alkoi heikkenemään ja sainkin nopeasti uuden annostuksen. Puoli kuuden aikaan alkoi ponnistuttamaan toden teolla ja kutsuimme kätilön luoksemme ja pian viereeni ilmestyi toinen kätilö tukemaan minua yläpäästä. Ponnistin ja ponnistin ja välillä mieleeni hiipi ajatus, että mitä järkeä tässä ponnistamisessa on, kun vauva on jo kuollut !! Sitten sain kuitenkin jostain lisää sisua, sillä pakkohan se oli sieltä pois saada ! Kätilöt kehuivat ja kehottivat ponnistamaan ja hengittämään tasaisesti yhä uudestaan ja uudestaan. Aloin jo tuskastumaan, kun tuntui ettei mitään tapahdu ! Kun pää tuntui olevan jo ihan alhaalla sattui ihan kamalasti ja hengittäminenkin meni ihan pipariksi. Jossain vaiheessa tunsin viiltävää kipua ja aloin huutamaan kivusta. Tajusin sitten, että kätilö teki välilihanleikkauksen. Kätilö yritti rauhoitella ja sanoi, että älä keskity siihen kipuun, silloin teki mieli huutaa, että hyvähän sun on siinä sanoa !!! Mutta jäipähän sanomatta. Ponnistus ja kamala paine vain jatkuivat ja jatkuivat ja huusin ja purin hammasta.

Jossain vaiheessa tajusin, että kätilö, joka yritti auttaa vauvaa ulos oli jotenkin tuskainen ja vieressäni oleva kätilökin huomasi sen ja siirtyi toisen kätilön avuksi. Pää oli jo tullut ulos, mutta vauvan hartiat jäivät jumiin. Se sattui, sattui, sattui !!! Kätilöt ottivat toisilla jaloilla tukea sängystä ja vetivät kaikin voimin ja niin vauva vihdoin solahti ulos ja siinä rytäkässä meinasin minäkin pudota sängyltä, kun veto oli niin kova. Vauvan syntymäajaksi merkattiin 18.01.

Kun vauva tuli ulos ei enää tarvinnut ihmetellä miksi synnytys oli niin kivulias - paljon kivuliaampi kuin Matiaksen. Vauva oli iso kuin mikä. J:kin sanoi heti, että näki, että se oli paljon isompi kuin Matias syntyessään (3995g/53cm) ! Kätilöt kapaloivat vauvan ja antoivat sen J:n syliin, koska minä en sitä halunnut ! Sitten kätilöt poistuivat huoneesta ja jäimme sinne kolmistaan. Kurkin J:n sylissä olevaa kääröä.. vauva näytti aika rumalta, sen iho oli osittain kuoriutunut kovasta paineesta johtuen, mutta silti vauva muistutti niin paljon isoveljeään. Suu ja nenä olivat aivan samanlaiset. J kysyi haluanko ottaa vauvan syliin, mutta en halunnut, koska se oli niin ruma ! J kuitenkin asetteli vauvan viereeni sängylle. Se oli siinä niin lämpöisenä kylkeäni vasten, kuin elävä vauva. Miljoona kiloa kyyneleitä valui silmistäni ja sydämestäni.

Jonkin ajan kuluttua kutsuimme kätilön takaisin huoneeseen ja hän vei vauvan vaa'alle. Vauva painoi 4720g ja seuraavana päivänä saimme tietää, että pituutta hänellä oli 57cm !

Kätilö katsoi alapään tilanteen ja meinasi, että se pitää ommella ja hän antoikin minulle kohdunkaulan puudutteen. Minä vaikeroin jännittyneenä sillä pelkäsin kipua. Kätilö tutkaili tilannetta tarkemmin ja päättikin kutsua lääkärin paikalle. Tässä välissä J lähti kotiin Matiaksen luo. Lääkäri tuli ja kertoi, että olin saanut III-asteen repeämät ja minut olisi paras kursia kasaan nukutuksessa leikkaussalissa. Olin helpottunut ! Ei tarvitsisi ainakaan enää jännittää kipua ! Kätilö ja lääkäri häipyivät hoitamaan asioita kuntoon ja jäin yksin huoneeseen. Aika kului ja kului, mutta ketään ei kuulunut minua hakemaan. Taisin siinä vähän torkahdella itkun välissä ja varmaan noin tunnin päästä minulle tultiin kertomaan, että kohta mennään, mutta se kohtakin osoittautui todella pitkäksi ajaksi.

Minua kärrättiin ensimmäistä kertaa elämässäni sängyssä pitkin sairaalan käytäviä ja olo oli niin epätodellinen kuin vain voi olla ! Monien pitkien käytävien ja hissin jälkeen saavuimme leikkaussaliin. Siitä ei voinut erehtyä, sillä valo oli yhtä kirkas kuin elokuvissakin ! Oloni oli todella hutera ja minua pyydettiin siirtymään leikkauspöydälle ja jotenkin siinä onnistuinkin. Leikkauspöytä oli todella lyhyt ja minun piti asettaa jalat sellaisille tukijutuille, niin että olin ihan kokonaan levällään. Se olikin koko elämäni nöyryyttävin hetki... olin juuri synnyttänyt kuolleen vauvan, jalkani olivat aivan veriset, alapää tohjona ja siinä minä vain makasin kirkkaassa leikkaussalin valossa täysin avoimena. En kuitenkaan kauaa kerinnyt siinä miettimään asioita, sillä minulle laitettiin maski ja nukahdin.

Jossain vaiheessa heräsin ja näin taas sitä kirkasta valoa... jostain kuului puhettakin. Silmät olivat kuitenkin raskaat ja painuivat väkisin kiinni. Pikku hiljaa kuitenkin jaksoin pitää niitä kauemmin ja kauemmin auki ja näin, että kello oli jo 23 ! Ensin en muistanut missä olin, mutta pian totuus löi kasvoille ja tunsin itseni maailman reppanammaksi ihmiseksi. Pian minua lähdettiin taas kärräämään käytäviä pitkin. Nyt minut vietiin jonnekin huoneeseen ja sanottiin, että pitäisi nukkua, niin pääsen sitten aamulla kotiin.

Soitin J:lle, että kaikki on ok ja olinkin niin väsynyt ettei uni antanut kauaa odottaa... Heräilin kuitenkin koko yön parin tunnin välein jälkisupistuskipuihin. Joka kerta, kun heräsin tuntui yhtä pahalta herätä todellisuuteen ja tajuta mitä tapahtui. Aamuyöstä pyysin päästä vessaan ja hoitaja tuli minua sinne taluttamaan. Hyvä, että pääsin edes ylös sängystä.. olo oli todella hutera. Hoitaja kertoikin, että olin menettänyt paljon verta silloin, kun minua ommeltiin ja hemoglobiini oli jotain 80 ! Aamulla puhuttiin lisäveren antamisesta, mutta kun sain vähän aamupalaa oloni koheni ja hemoglobiinikin onneksi nousi, niin en sitä tarvinnut.

Koko aamu meni kelloa vilkuillessa.. odottelin vain, että minulle tullaan kertomaan, että pääsen lähtemään kotiin. No, niinpä ei sitten käynytkään. :( Minulle tultiin kertomaan, että koska olin revennyt niin pahasti, niin joutuisin viettämään vielä seuraavankin yön sairaalassa !!! Seuraava päivä tuntui olevan ikuisuuden päässä ja ajatus masensi.

J ja Matu tulivat kuitenkin heti aamupäivästä minua ilostuttamaan. Oli niin ihana nähdä rakas ja niin söpön näköinen Matu ja olisinkin mielelläni vähän painiskellut hänen kanssaan, mutta enhän moiseen kivuiltani pystynyt. Mielessä pyöri koko ajan ajatus, että meitä piti olla tässä neljä... Olin niin kauan odottanut Matiaksen ja vauvan ensikohtaamista ja haaveillut millainen se olisi...

Äiti ja siskonikin tulivat pian käymään ja veivät sitten lähtiessään Matun kotiin. J jäi onneksi seurakseni. Makoilimme koko päivän sängyllä vierekkäin ja puhuimme pirstoutuneista haaveista. Jossain vaiheessa joku sosiaalihoitaja kävi juttelemassa luonamme ja tajuntaani iski, että jotkut hautajaisetkin pitäisi järjestää ! Olin kauhuissani, sillä olisin vain halunnut unohtaa kaiken mahdollisimman pian !!!!! Iltapäivällä myös mamma ja J:n äiti kävivät meitä moikkaamassa.

Illan hämärtyessä J alkoi olla jo levoton ja kyllästynyt makoiluun.. Sanoinkin hänelle, että voisi lähteä kotiin. Minulla oli koko ajan entistä pahempi mieli J:n takia, sillä tiedän, ettei hän voi sietää sairaaloita. Kun J sitten lähti n. seitsemän maissa tunsin itseni niin yksinäiseksi... Itseasiassa yksinäisemmäksi ihmiseksi koko maailmassa ! Kukaan kätilökään ei tullut kysymään vointiani. Vihdoin ja viimein joku kätilö pyörähti ovellani ja sanoin haluavani suihkuun. Kätilö tokaisi, että mene vaan, vaikka olisin toivonu häneltä talutusapua, sillä aikasemmin en pystynyt kävelemään ilman tukea. Ja niinhän sitten meninkin ja pysyin hyvin tolpillani, vaikka sitä pelkäsin... Illalla sitten soittelin monta puhelua, että aika kuluisi ja pääsisin nukkumaan. Märin silmin uni tulikin suht helposti. Taas yö oli katkonainen ja aina heräillessäni olin niin yksinäinen, niin yksinäinen....... Ikävöin sitä lämpöistä kääröä viereeni lohduttamaan.

Kun aamu vihdoin tuli olin iloinen sillä pääsisin kotiin ! En millään malttanut odottaa lääkärin tuloa. J oli onneksi seuranani, niin aika kului hiukan joutuisammin. Lääkäri kertoi, että vauvasta oli otettu paljon verikokeita, niinkuin minustakin, ja jälkitarkastuksessa selviäisi sitten niiden tulokset. Päällisin puolin vauva kuulemma kuitenkin näytti aivan terveeltä ja olisi kuulemma mahdollista, ettei vauvan kuolinsyy koskaan selviäisi. Olimme koko edellispäivän toivoneet J:n kanssa, että vauvassa olisi joku vika, niin asiat olisi helpompi hyväksyä, mutta myöhemmin toivoin, ettei mitään vikaa löytyisi, niin mahdolliset seuraavat raskaudet eivät olisi niin vaikeita.

Lääkärin käynnin jälkeen pakkasin laukut ja astuimme käytävälle. Iso lauma hoitajia oli osaston kansliassa ja kaikkien heidän säälivät katseensa saivat minut nielemään kyyneleitä. Kun astuimme ulos raikkaaseen ilmaan meitä vastaan käveli isä kantaen vauvan koppaa... siinä vaiheessa en enää pystynyt pidättelemään kyyneleitä. Miksi me emme saaneet vauvaa mukaamme ??!

Oli ihana päästä kotiin, mutta olo oli todella outo.. Luulin, että kun vain pääsen kotiin, niin kaikki on taas hyvin, mutta eipä se niin ollutkaan. Sylini oli tyhjä. Lisäksi olin vielä niin kipeä, etten voinut Matuakaan sylini täytteeksi ottaa. Olin saanut viikon istumiskiellon ja vaeltelinkin ympäri kotia haamun lailla tietämättä miten olla.... Koko ajan silmieni eteen tuli tavaroita (sillä olinhan laittanut jo kaiken valmiiksi vauvallemme,) jotka muistuttivat siitä jostain jota me kaikki olimme niin kovasti odottaneet, mutta joka ei sitten meille tullutkaan. Meidän pieni Jemppu enkelimme.